Iltateellä ensi- ja turvakodissa
Naistenpäivän aattona Keski-Suomen ensi- ja turvakodilla tarjottiin iltateetä ehdokkaille. Tilaisuus oli yleisöltä suljettu, eikä siellä käyty vaalikampanjaa tai väitelty politiikasta. Tarkoituksena oli jakaa tietoa vaikuttajille ensi- ja turvakotien toiminnasta. Mielestäni kaikkein arvokkainta ja vaikuttavinta oli, kun saimme tavata kokemusasiantuntijoita. Kolme ensi- ja turvakodin asiakasta kertoi meille kokemuksistaan: mikä on auttanut, mikä mättää ja miten he haluaisivat kehittää palveluita.
Läheisväkivalta on monimuotoinen ilmiö. Joskus se on pelkästään psyykkistä, mutta toisinaan myös fyysistä. Vallan väärinkäyttö voi ilmetä taloudellisena väkivaltana, seksuaalisena hyväksikäyttönä, sosiaalisena eristämisenä tai muina manipulaation muotoina. Aina siihen ei liity päihteitä. Ammattilaisia pitäisi kouluttaa ilmiön monimuotoisuudesta ja opettaa, kuinka läheisväkivalta otetaan puheeksi, miten siihen puututaan ja mitä traumasta toipuminen vaatii.
Ammattilaisten traumatietoisuus saattaa olla hakusessa jopa sote-palveluiden puolella, poliisivoimissa ja kouluissa. On esimerkiksi kohtuutonta vaatia väkivallan kohdetta tekijän kanssa yhteisiin kouluneuvotteluihin tai lasta varten varatulle lääkärin vastaanotolle. Vaikka tapaamisissa ei olisikaan selkeää fyysistä uhkaa ja asianosaisten käytös pysyisi ulkoisesti rauhallisena, tilanne on alistetussa asemassa olleelle äärimmäisen kuormittava ja voi laukaista vakavan traumareaktion. Tekijän eleet ja sananpainot saattavat olla sellaisia, että vain asianosaiset tunnistavat niiden merkityksen. Tapaamista fasilitoivan ammattilaisen pyrkimys pysytellä neutraalina voi väkivaltaa kokeneelle näyttäytyä siltä, että ammattilainen on vahvemman "puolella". Liian usein käy niin, että läheisväkivalta ja jopa epäilys lasten hyväksikäytöstä leimataan pitkittyneeksi huoltajuuskiistaksi.
On toki muistettava, että myös väkivallan tekijä tarvitsee apua, jotta hän ei jatka samalla polulla seuraavassa suhteessaan. Väkivalta on psyykkisesti vaurioittavaa myös tekijälle itselleen. Sen juuret ovat usein omissa lapsuusajan traumoissa. Myöhemmin pohdin, että sovittelullakin on paikkansa ja aikansa, mutta sen piiriin ei asiansa osaava sovittelutyön ammattilainen koskaan hyväksy pitkittyneen läheisväkivallan osapuolia. Uskon epäilyksien sovittelutyötä kohtaan johtuvan nimenomaan siitä, että "sovittelevaa" työtä on pyritty tekemään aivan väärien ihmisten toimesta sellaisissa paikoissa, joihin sovittelu ei ensinkään kuulu. Tällä tarkoitan sosiaalitoimen järjestämiä kokouksia, lasten hoitoneuvotteluja ja muita tapaamisia, joihin vanhemmat normaalisti osallistuvat yhdessä eronkin jälkeen. Sovittelua pitää tehdä siihen koulutettujen ammattilaisten toimesta, ei muualla.
Kokemusasiantuntijat toivat esiin monia käytännön seikkoja, jotka vaikeuttavat avunsaantia. Kuinka ihminen pakenee vaarallisesta kodista? Jos ei ole autoa käytössä, millä hän kantaa lapset turvaan vaikka keskellä yötä? Entä jos puoliso on takavarikoinut kaikki rahat, ei siinä silloin julkisillakaan liikuta. Lapsiperheköyhyys on vakava ongelma. Sen vuoksi moni väkivaltaa kokenut palaa tekijän kanssa yhteen. Ei ole varaa eikä voimia pärjätä yksin. Lapset on hoidettava ja laskut maksettava, ja jos apua ei muualta tule kuin katuvaiselta ex-puolisolta, moni palaa yhteen ja joutuu taas myöhemmin yönselkään.
Iltateellä yksi aihe vaikutti nousevan ylitse muiden. Pomputtaminen luukulta toiselle on haitallista läheisväkivaltaa kokeneelle, aivan kuten kenelle tahansa muullekin tukea ja apua etsivälle. Apu viivästyy, kun hädässä oleva ihminen joutuu hakemaan sitä eri paikoista. Taas kerran huomaamme, että moniammatillinen yhteistyö on tärkeää, ja joskus aivan elintärkeää. Sanomattakin on selvää, että tästä työstä ei pidä leikata penniäkään.
Suuri kiitos Jyväskylän ensi- ja turvakodille iltateestä ja keskusteluista. Erityisen kunnioittava hatunnosto niille kokemusasiantuntijoille, jotka jakoivat ajatuksiaan kanssamme. Kaikessa päätöksenteossa on kuultava niitä, joita asia eniten koskee. Heidän rohkeutensa on avain muutokseen.